Anni
S. 24.8.1993
Ihminen
(Rotu ei tiedossa)
Narttu
Jooh, eli 20-vuotias koira/eläinihminen olen, ei varmaan vielä ole tullut esille? No jokatapauksessa, minää olen siis tämän blogin kirjoittaja, kuva on vanha ja raihnainen, olin tuolloin vielä elinkelpoinen yksilö, uudempaa kuvaa ei ole ja jos olisi, en kehtaisi julkaista.
Jos joku nyt välttämättäkin haluaa tietää mikä olen, niin kerrotaan nyt sitten vähän luonteesta ja ominaisuuksista, mutta jalostusmateriaalia en ole, en tiedä olenko edes rekisterissä.
Vitsit sikseen, olen siis Nimeltäni Anni Kaihola, luonteeltani olen omien sanojeni mukaan hyyvin ujo ja pidättyväinen tyyppi. En voi sanoa kuitenkaan että olisin epäsosiaalinen, onhan mulla joitain ystäviä ja ehkä ihan hyviäkin! Viihdyn kyllä tiettyjen ihmisten seurassa, mutta sitten ihan ventovieraat pistää mun helposti kovin hiljaiseksi ja ehkä vähän hyökkääväksikin. Olen oikeasti ihan mukava ihminen, en välttämättä anna sitä kuvaa ensinäkemältä :D
Jotain historiaa sitä pitäis kai kertoa.. 18-vuotta elämästäni olen asunut Virroilla, vanhempien ja parin sisaruksen kanssa keskellä metsää. Olen neljän lapsen sisarusparvesta se nuorin, toisaalta ehkä vähän hemmoteltu, toisaalta sitten taas se joka saa kaikkien sisarusten vanhat asiat eikä ikinä mitään uutta ja omaa, + että olen toki perheen ainoa tyttölapsi, mikä asetti vanhemmilleni tiettyjä odotuksia ja luuloja, mitkä olenkin tähän päivään mennessä varmaan aika hyvin kumonnut.
Koiria meillä on ollut aina, itseasiassa Harmaa Norjanhirvikoira-Pimu, meille tuli samana vuonna kun itsekkin kotiuduin, sen kanssa sitten kasvettiin yhdessä tuumin. Pimua ennen meillä olikin jo Beagle-Seri. Seristä en hirveästi muista mitään, muutakuin että se oli narttukaksikon päällikkö, vaikka oli huomattavasti pienempi kuin Pimu, mutta toisaalta olihan se vanhempikin ja asennetta löytyi paljon enemmän. Seri oli todella vilkas ja leikkisä tapaus. Muistan seitsemänkesäisenä huomanneeni Serin mahassa oudon ulokkeen, luulin että se saa pentuja. Todellisuudessa se sitten olikin jotain ihan muuta ja Seri kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen kun olis "pennun" havainnut. Ilmeisesti se oli jonkinsortin pahanlaatuinen kasvain. Pimu porskutti menemään ja haukkui vielä 12-vuotiaana, viimeisenä elinvuotenaan hirviä vaikka millä mitalla, ja kyllä niitä sille kaadettiinkin. Pimulla kuitenkin alkoi tulla vanhuudenvaivoja ja jalat eivät enää tahtoneet kantaa, niinpä se lopetettiin 2005-vuonna. Samana vuonna meille tuli uusi pentu taloon, Harmaa Norjanhirvikoira nimeltä Kimuli, Kimuli onkin petsien kautta tuttu varmaan joillekkin. Kimulin sitten lahjakkaasti pilasin, pentu kun itsekkin olin, mutta puolustukseksi sanon sen että minä sentään yritin kouluttaa sitä, toisin kuin vanhempani. Koska eihän hirvikoiria tarvitse kouluttaa. Noh, sitten kun rupesin jotain koirista tajuamaan, aloin Kimulia työstämään vähän parempaan suuntaan, Kimuli ei sietänyt toisia koiria, Kimuli puri vieraita ihmisiä jos vaan meidän tontille eksyivät, Kimuli jahtasi naapurin autoja, jotka meni meidän pihan viereisellä hiekkatiellä, Kimuli oli toivoton remmirähjä, oikeastaan niin ihmisille kuin koirillekkin, ja ihan mille vain siltä väliltä. Kimuli myös kiskoi hihnassa kuin mikäkin veturi, se oli kerrassaan aivan hirveä koira, kaikkea mitä kouluttamaton koira vain pystyi olemaan. Noh, en ala tähän kertomaan Kimulin elämän tarinaa, mutta sen verran valaisen että siihen päivään mennessä kun muutin pois kotoa, Kimuli oli selättänyt oikeastaan kaikki nämä ongelman, yhtä lukuunottamatta, se nimittäin jahtaa autoja edelleen. Se on sen elämäntehtävä.
Noh, sitten muutinkin pois kotoa täytettyäni sen maagiset 18-vuotta, samaan syssyyn tuli Noma jonka jälkeen nopeasti tulikin jo Rocu, näiden kanssa elelin ehkä maailman onnellisimpana koiranomistajana. Natsi tuli talouteen loppukesästä Noman ja Rocun ollessa vajaa vuosikkaita vielä, Natsi oli jo aikuinen, mutta ehkä hieman ongelmainen tapaus, josta juttua ihan sen omilla esittelysivuilla. Sitten Nomasta putkahtikin jo Mura, kyllä, ensimmäisistä juoksuista, isänä Nomalle aivan liian iso Rocu, terveystuloksista tai muista ei mitään tietoakaan, en voi paljon puolustella, mutta sanon sen että asia ei ollut suunniteltu, onneksi vanhemmat olivat fiksuja perushyvän rakenteen omaavia koiria ja onneksi pennut syntyi juuri minulle, eikä jollekkin joka ei koirista tiedä mitään. En sano ettäkö olisin ihan mahti koirien kanssa, mutta uskon tehneeni jotain oikein, koska koirani toimivat niin kuin toimivat ja uskon myös pärjääväni koirieni kanssa. Yksi pennuista jäi itselle kasvelemaan ja Murasta ja muistakin pennuista on kasvanut oikein upeita koiran alkuja, hyvin tasainen pentue kaikinpuolin, voin huokaista siis helpotuksesta, typeryyteni ja tietämättömyyteni luoma katastrofi päättyi kuin päättyikin onnellisesti.
Sittemmin mulle tulikin tuo uusi penneli, siperianhusky-Dura, siitäkin kuten muistakin koirista lisää omilla sivuillaan, tämä on minun!!
Mutta niin, tämä mun esittely meni nyt vähän ehkä koirapainotteiseksi, mutta minkäs sille mahtaa, koriaihminen kun on henkeen ja vereen.
Vielä sitä voisi jotain keksiä itsestään sanottavan, jos nyt ylipäätään kukaan on jaksanut lukea tänne asti. Harrastan valokuvausta, se on oikeasti jotain mistä en ikinä luopuisi. Voisin luopua oikeastaan melkein kaikesta ei elollisesta, mutta valokuvaus, omat vermeet, vuosien saatossa kuvatut kuvat, niin huonot kuin hyvätkin on sellaisia, mitä en ikimaailmassa luopuisi, valokuvaus on MUN juttu.
Mitäs muuta teen, piirrän säännöllisen epäsäännöllisesti, joskus ehkä vähän osasinkin, nykyään en enää niinkään kun ei ole tullut kunnolla piirreltyä moneen vuoteen.
Vietän aikaa kavereiden kanssa, yleensä koirat liittyvät näihin asioihin vahvasti, mutta osaan tehdä muutakin kuin vain koira sitä koira tätä. Voisin laskea harrastukseksi myös elokuvien katselun, niitä on kertynyt ihan kiitettävä kokoelma, hopeanuolet ja weedit on tottakai myös kokoelmassa, niin levyinä kuin mangoinakin!
Nyyt ei jaksa enää kirjoittaa, jos joku kaivertaa tai tekee mieli tietää lisää, tai ehkä jopa tutustua, ota ihmeessä yhteyttä, (anni.kaihola@luukku.com)
Jos joku nyt välttämättäkin haluaa tietää mikä olen, niin kerrotaan nyt sitten vähän luonteesta ja ominaisuuksista, mutta jalostusmateriaalia en ole, en tiedä olenko edes rekisterissä.
Vitsit sikseen, olen siis Nimeltäni Anni Kaihola, luonteeltani olen omien sanojeni mukaan hyyvin ujo ja pidättyväinen tyyppi. En voi sanoa kuitenkaan että olisin epäsosiaalinen, onhan mulla joitain ystäviä ja ehkä ihan hyviäkin! Viihdyn kyllä tiettyjen ihmisten seurassa, mutta sitten ihan ventovieraat pistää mun helposti kovin hiljaiseksi ja ehkä vähän hyökkääväksikin. Olen oikeasti ihan mukava ihminen, en välttämättä anna sitä kuvaa ensinäkemältä :D
Jotain historiaa sitä pitäis kai kertoa.. 18-vuotta elämästäni olen asunut Virroilla, vanhempien ja parin sisaruksen kanssa keskellä metsää. Olen neljän lapsen sisarusparvesta se nuorin, toisaalta ehkä vähän hemmoteltu, toisaalta sitten taas se joka saa kaikkien sisarusten vanhat asiat eikä ikinä mitään uutta ja omaa, + että olen toki perheen ainoa tyttölapsi, mikä asetti vanhemmilleni tiettyjä odotuksia ja luuloja, mitkä olenkin tähän päivään mennessä varmaan aika hyvin kumonnut.
Koiria meillä on ollut aina, itseasiassa Harmaa Norjanhirvikoira-Pimu, meille tuli samana vuonna kun itsekkin kotiuduin, sen kanssa sitten kasvettiin yhdessä tuumin. Pimua ennen meillä olikin jo Beagle-Seri. Seristä en hirveästi muista mitään, muutakuin että se oli narttukaksikon päällikkö, vaikka oli huomattavasti pienempi kuin Pimu, mutta toisaalta olihan se vanhempikin ja asennetta löytyi paljon enemmän. Seri oli todella vilkas ja leikkisä tapaus. Muistan seitsemänkesäisenä huomanneeni Serin mahassa oudon ulokkeen, luulin että se saa pentuja. Todellisuudessa se sitten olikin jotain ihan muuta ja Seri kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen kun olis "pennun" havainnut. Ilmeisesti se oli jonkinsortin pahanlaatuinen kasvain. Pimu porskutti menemään ja haukkui vielä 12-vuotiaana, viimeisenä elinvuotenaan hirviä vaikka millä mitalla, ja kyllä niitä sille kaadettiinkin. Pimulla kuitenkin alkoi tulla vanhuudenvaivoja ja jalat eivät enää tahtoneet kantaa, niinpä se lopetettiin 2005-vuonna. Samana vuonna meille tuli uusi pentu taloon, Harmaa Norjanhirvikoira nimeltä Kimuli, Kimuli onkin petsien kautta tuttu varmaan joillekkin. Kimulin sitten lahjakkaasti pilasin, pentu kun itsekkin olin, mutta puolustukseksi sanon sen että minä sentään yritin kouluttaa sitä, toisin kuin vanhempani. Koska eihän hirvikoiria tarvitse kouluttaa. Noh, sitten kun rupesin jotain koirista tajuamaan, aloin Kimulia työstämään vähän parempaan suuntaan, Kimuli ei sietänyt toisia koiria, Kimuli puri vieraita ihmisiä jos vaan meidän tontille eksyivät, Kimuli jahtasi naapurin autoja, jotka meni meidän pihan viereisellä hiekkatiellä, Kimuli oli toivoton remmirähjä, oikeastaan niin ihmisille kuin koirillekkin, ja ihan mille vain siltä väliltä. Kimuli myös kiskoi hihnassa kuin mikäkin veturi, se oli kerrassaan aivan hirveä koira, kaikkea mitä kouluttamaton koira vain pystyi olemaan. Noh, en ala tähän kertomaan Kimulin elämän tarinaa, mutta sen verran valaisen että siihen päivään mennessä kun muutin pois kotoa, Kimuli oli selättänyt oikeastaan kaikki nämä ongelman, yhtä lukuunottamatta, se nimittäin jahtaa autoja edelleen. Se on sen elämäntehtävä.
Noh, sitten muutinkin pois kotoa täytettyäni sen maagiset 18-vuotta, samaan syssyyn tuli Noma jonka jälkeen nopeasti tulikin jo Rocu, näiden kanssa elelin ehkä maailman onnellisimpana koiranomistajana. Natsi tuli talouteen loppukesästä Noman ja Rocun ollessa vajaa vuosikkaita vielä, Natsi oli jo aikuinen, mutta ehkä hieman ongelmainen tapaus, josta juttua ihan sen omilla esittelysivuilla. Sitten Nomasta putkahtikin jo Mura, kyllä, ensimmäisistä juoksuista, isänä Nomalle aivan liian iso Rocu, terveystuloksista tai muista ei mitään tietoakaan, en voi paljon puolustella, mutta sanon sen että asia ei ollut suunniteltu, onneksi vanhemmat olivat fiksuja perushyvän rakenteen omaavia koiria ja onneksi pennut syntyi juuri minulle, eikä jollekkin joka ei koirista tiedä mitään. En sano ettäkö olisin ihan mahti koirien kanssa, mutta uskon tehneeni jotain oikein, koska koirani toimivat niin kuin toimivat ja uskon myös pärjääväni koirieni kanssa. Yksi pennuista jäi itselle kasvelemaan ja Murasta ja muistakin pennuista on kasvanut oikein upeita koiran alkuja, hyvin tasainen pentue kaikinpuolin, voin huokaista siis helpotuksesta, typeryyteni ja tietämättömyyteni luoma katastrofi päättyi kuin päättyikin onnellisesti.
Sittemmin mulle tulikin tuo uusi penneli, siperianhusky-Dura, siitäkin kuten muistakin koirista lisää omilla sivuillaan, tämä on minun!!
Mutta niin, tämä mun esittely meni nyt vähän ehkä koirapainotteiseksi, mutta minkäs sille mahtaa, koriaihminen kun on henkeen ja vereen.
Vielä sitä voisi jotain keksiä itsestään sanottavan, jos nyt ylipäätään kukaan on jaksanut lukea tänne asti. Harrastan valokuvausta, se on oikeasti jotain mistä en ikinä luopuisi. Voisin luopua oikeastaan melkein kaikesta ei elollisesta, mutta valokuvaus, omat vermeet, vuosien saatossa kuvatut kuvat, niin huonot kuin hyvätkin on sellaisia, mitä en ikimaailmassa luopuisi, valokuvaus on MUN juttu.
Mitäs muuta teen, piirrän säännöllisen epäsäännöllisesti, joskus ehkä vähän osasinkin, nykyään en enää niinkään kun ei ole tullut kunnolla piirreltyä moneen vuoteen.
Vietän aikaa kavereiden kanssa, yleensä koirat liittyvät näihin asioihin vahvasti, mutta osaan tehdä muutakin kuin vain koira sitä koira tätä. Voisin laskea harrastukseksi myös elokuvien katselun, niitä on kertynyt ihan kiitettävä kokoelma, hopeanuolet ja weedit on tottakai myös kokoelmassa, niin levyinä kuin mangoinakin!
Nyyt ei jaksa enää kirjoittaa, jos joku kaivertaa tai tekee mieli tietää lisää, tai ehkä jopa tutustua, ota ihmeessä yhteyttä, (anni.kaihola
0 kommenttia:
Lähetä kommentti