15.12 tuli hoitoon Muran sisko Fia! Siitä on kyllä kasvanut kaunis otus, ensimmäiset juoksutkin olivat jo takana päin. Fia oli oikein mukava lisä laumaan, tosin energiaa täynnä, se ongelma hoitui kyllä äkkiä, laumani kirjaimellisesti juoksuttivat naisenalulta jalat alta.
Enimmät energiat kun tyttöseltä sai pois, pääsi sitä kunnolla tarkkailemaan millainen siitä on tullut, Fia vaikuttaa hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta sylivauvalta. Pientä murkkuikää sillekin selvästi puskee, mutta on kyllä ihmiselle kaikin puolin miellyttävä olento. Tulee myös kaikkien kanssa toimeen, mutta tutustelun jälkeen kaikki menee ihan hässimiseksi. En tiedä jyllääkö sillä vain niin kovin hormoonit ekojen juoksujen jälkeen, vai haluaako se vain alistaa kanssa-asukkejaan. Alistamisen kannalla olen enemmän, yrittää astua sisariaan ja leikattua Epeliäkin silloin tällöin, Duraakin aina välistä. Mutta Nomalle ja Roculle ei ole tälläistä käytöstä näyttänyt. Noma kyllä palauttaisikin idioottikakaran maan pinnalle hyvin äkkiä jos se erehtyisi selkään nousemaan, Rocu varmaan vaan hässisi takaisin tai pistäisi leikiksi, tyhmä otus.
21.12 heräsin aamulla kukonlaulun aikaan, pakkasin kamat ja koirat kasaan ja lähdettiin ajelemaan kohti Valkeakoskea, tarkoituksena hakea Sonja ja koiransa joulua viettelemään.
Mähän siis juuri sain korttini noin viikko sitten ennen tuota päivää takaisin, oli ollut kesän lopusta lähtien pois kun piti vähän rikkoa lakia.
Lähdin Killinkoskelta jo aikataulusta myöhässä ja piti vielä Virroilla hoitaa muutama asia ennen kuin pääsisin varsinaisesti lähtemään. Hoidin asiani ja lähdin ajamaan suuntaan Ylöjärvi jonka kautta pääsisin kätevästi V-koskelle. Vaskiveden tienoilla alkoi kaasujalka painamaan kun kello vieri eteenpäin liian nopeasti, ikinä ei saisi olla niin "kiire" että ajaa reippaasti yli rajoituksien, mutta minä nyt en sitä tunnu oppivan millään. Sen verran olen kuitenkin oppinut että hidastan aina kun nään että vastaan tulee auto, jos se vaikka on poliisi! Harmi että tällä kertaa se maija tuli yhdestä kurvista vastaan, en kerinnyt tekemään yhtään enkä mitään. Katumus oli suuri kun tajusin että ne lähtee perään, melkein teki mieli polkasta kaasua oikein kunnolla. Kortti lähti ja sakkolappu tuli, nyt vain odotellaan mitä muuta ne keksii, luultavasti saan jälleen käydä kirjalliset ja inssin uudestaan, mutta se nyt on ihan oikeutettua, ei siinä :D Huaaah. Onneksi sain 6h aikaa riipaista Valkeakoskelle RAJOITUSTEN MUKAISESTI ja takaisin.
Sonja saikin kyydin Treelle joten mun matka lyheni hieman, en oiskaan siinä mielentilassa jaksanut enempää ajellakkaan, meni ihan maku koko hommasta. Käytiin koirapuistossa, Fia pääsi mukaan ja vähän jännittelin miten se suhtautuu, mutta hyvinhän se meni, ei mitään kummempia, siellä se jolkotteli ja leikki muiden kanssa.
Mura sitten taas, sain hävetä silmät päästäni kun sille tuli jokin murkkuaivopieru ja merkkasi pariin kertaan yhden ihmisen jaloille, tuskin sieltä mitään tuli kun varastot oli aika hyvin jo tyhjät, mutta äärimmäisen noloa silti, enkä oikein edes tiedä miten moista käytöstä kitkeä pois kun koira silloinkin oli monien kymmenien metrien päässä musta. Toki karjasin sille ja otin sitten narun päähän, mutta en usko että se mitään tajusi tehneensä edes. Se siitä päivästä, tultiin kotiin onnistuneesti, katsottiin varmaan jokin leffa ja oltiin vain.
Seuraavanä päivä olikin ihan erityinen päivyläinen! Oli nimittäin maailman pienimmän ja söpöimmän ruputtimen syntymäpäivä! <3 Se mukamas täytti 2v, mitäää. Ruumis ehkä, mieli ei. Omistajan ikäkriisistä huolimatta synttäreitä juhlistettiin ensin tottakai 2v-posekuvilla, jonka jälkeen illalla toi sai hypersuperkakun, àla Sonja ja Anni! Rocu sai myös päivän mittaan rajattomasti huomiota, aina silloin kuin sitä itseään vain huvitti, yleensä kun tuo tulee joka toinen minuutti television eteen heluttelemaan pallejaan siinä samassa kun hätäkin heiluu, se raivotaan jonnekkin viimeisimpään nurkkaan häpeämään, nyt se selvästi osasi käyttää rajattoman huomion etusetelinsä hyväksi, piilofiksu eläin :3
Videoa Rocun kakunahmimisesta tulee vielä jossain välissä, kun saan puhelimen yhteistyöhön että saan videon koneelle.
Rocun synttäreiden jälkeen mun filmi pätkiikin aika mukavasti, Jouluna käytiin mun äitillä syömässä, velikin oli paikalla, btw, se on hyvä säveltämään ja laulelemaan.
Koirilla, lukuunottamatta Rocua ja Natsia, oli varmaan aika tylsä ja kurja joulu kun joutuivat meidän äidillä kyläilyn aikana vaan kärvistelemään tarhassa, vesisateessa.
Joulupäivä jatkui koirien kannalta jälleen huonosti, lähdettiin mun isovanhempien luo perinteiselle Kaiholoiden Jouluaterialle, paikkaan "jossa kukaan ei kuule mitään ja kaikki huutaa toistensa päälle"- näin toisen veljeni vaimoa siteeratakseni. Mut joo, syötiin, istuttiin ja ihmeteltiin, Natsikin pääsi kasvattamaan sinne mahaansa, kaikki toki antoi sille pöydästä koska se on niin lyttömän pieni ja säälittävä eläin, nostettiin se pöydällekkin.. Mutta eipä siitä sen enempää! :D
Muuta merkittäväa paitsi Sonjan, Epelin ja Darran olemassa ja täällä oloa(!) ei tainnut tapahtua, paitsi eilen kun lähdettiin mun vakio koiranjuoksutusmestaan. Siellä siis mun koirat pitää varsinaisen kuntonsa yllä, voi olla että jotkin kukkahattutädit sekoaa tai jotain, mutta siellä juoksutan koiriani auton perässä, niellen pakokaasuja, yleensä pari kolme kertaa viikossa, 30-40km jokaisella kerralla juosten. Puolustaudun sillä että nuo nauttivat siitä, jopa Natsi(ei tosin juokse ihan niin pitkää matkaa, mutta paljon sekin kokoisekseen). Dura ei vielä ole päässyt kuin vain maistelemaan tätä mun lauman rakastamaa liikuntamuotoa, se kun on vielä niin pieni että otan sen yleensä autoon kun se on juossut yhden kierroksen eli noin 5km, ja tämä kierros on aina se lämmittelykierros jolla mennään vain lönköttelyvauhtia, ja aivan omaan tahtiin miten kukin tykkää, ketään ei siis pakoteta juoksemaan. Yleensä nuo kaikki onkin verryyttelykierroksella keulimassa auton edessä ja pyytämässä lisää vauhtia. Mutta eiliseen palatakseni. Tosiaan lähdettiin Lakeisnevan aarnialueelle, Datja tuli vielä mukaan kahden huskynsä Lusmun ja Lumin kanssa, eli koiria mukana oli yhteensä 10! Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes pysähdyttiin yhdessä välissä ensimmäistä kierrosta pienelle tauolle, Epeli oli asiasta mitä ilmeisemmin eri mieltä ja lähti ilmeisesti edeltä jonnekkin, no ajateltiin että se on vain tosiaan mennyt edeltä ja saadaan se pian kiinni, mutta koiraa ei ruvennut kuulumaan ja alkoi hämärtää. Otettiin ensimmäisen kierroksen päätteeksi Natsi ja Dura autoon ja jatkettiin seitsemän muun koiran kanssa etsien Epeliä. Sitä ei kuitenkaan tullut toisellakaan kierroksella vastaan ja alkoi huoli jo vähän painaa. Sitten pysähdyttiinkin paikkaan jossa muisteltiin sen hävinneen, huudeltiin sitä muttei mitään kuitenkaan kuulunut saati näkynyt joten ajateltiin jatkaa matkaa ja mennä sitten katsomaan tuon lakeisnevan tien alusta jos Epeli olisi lähtenyt vaikka etsimään reittiä kotoluolaan. Sitten tapahtui se mitä ei ikinä missään nimessä halua tapahtuvan keskellä metsää, pimeällä, pantasusialueella, jäisen mutaisella tiellä, huonon kentän alueella. Meidän autosta loppui akku, se ei siis lähtenyt käyntiin. Laitoin kaikki valot, radiot ja tuulettimet pois päältä, annoin auton hetken olla ja ajattelin että kyllä se lähtee kun sen antaa hetken olla, eipä lähtenyt. No mepä sitten kunnon naisina työnnettiin, täytyy mainita että onneksi meitä oli kolme, kaksin Sonjan kanssa tuon työntäminen upottavalla ja paikoittain liukkaalla metsätiellä olisi varmaan ollut tuhoon tuomittu yritys, kun välillä se tuntui kolmisinkin vaikealta.
Seuraavaksi, kun oltiin jo melkein voiton puolella, kuului jokin aivan karmaiseva ääni, edestäpäin, mutkasta, se oli selvästi jokin koiraeläin, mielessä kävi ensimmäisenä että se olisi ollut Mura, tai joku meidän koirista, Mura kuitenkin tuli auton takaa, ja muut koirat olivat näköetäisyydellä eli mutkasta tullut ääni oli jonkin muun. Vaihtoehdoksi jäi Epeli tai mahdollisesti meidän pikkunakkeja saalistava hukka. Näin jälkeenpäin naurattaa koko juttu ja se kuinka yksi ääni saa ihmisen hysteeriseksi, mutta silloin meinasin laskea alleni. Melkein paskat housussa siinä sitten huudettiin kaikki koirat autoon ja hypättiin itse kyytiin, käskin laittamaan ikkunat kiinni ja puhelimista taskulamput päälle ja katsomaan mitä pantasusiseuranta sanoo keuruun lauman sijainniksi. Sijainti oli lakeisnevalla, alkoi pelottamaan, meillä ei ollut autossa akkua, ainoa tapa millä saataisiin vehje käyntiin, oli astua ulos ja yrittää työntää se käyntiin. Ja näinhän me sitten pienen paniikkikohtauksen jälkeen tehtiin, otin turvakseni nahkaisen remmin ja sateenvarjon, laitoin auton kojelaudalle vielä aamulla ostamani perinteisen keppiraketin, suunnittelin jo kuinka sytyttäisin sen jos jokin hullu pelottava hukka tulisi lähellekkään henkikultaani! Näihin varotoimenpiteisiin ei onneksi tarvinnut ryhtyä, sillä saatiin kuin saatiinkin auto käyntiin ja päästiin liikkeelle. Päästiin sinne mistä kierros alkaa, muistan sanoneeni Sonjalle että pysäytän auton hetkeksi tähän, jos Epeli olisi vaikka lähtenyt metsästä meidän perään, muttei olisi saanut kiinni. Huudeltiin sitä, oltiin huudeltu ja etsitty sitä varmaan reipas puolitoista tuntia pimeässä, pelottavassa, susien täyteisessä lakeisnevan metsässä, sitten se tuli ja helpotus oli kutakuinkin suurensuuri. Hypättiin Sonjan kanssa autosta ulos ja rakastettiin väsynyttä ja märkää Epeli parkaa hetki, laitettiin se autoon ja lähdettiin onnellisina kotiin. Ei enää ikinä mennä pimeällä tuonne, enkä enää ikinä sammuta autoa sellaiseen paikkaan missä se olisi vaikea saada käyntiin akun loputtua.
Hieman tekstiä, anteeksi. Luulin ettei viikolla tapahtunut paljon mitään, mutta ainakin hyvän Romaanin siitä sai aikaiseksi! Tänään Sonja lähtikin käymään Valkeakoskella, mutta tulee huomenna takaisin, Epeli ja Darra jäi tänne odottelemaan emäntänsä paluuta :)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti